Some opettajan asiantuntijuuden kehittämisessä

Opettaja on asiantuntija-ammatissa. Aineopettajat ovat oman alansa asiantuntijoita. Luokassa opettaja on perinteisesti ollut kuningas - suomalaisen systeemin mukaan opettajalla on valtaa ja vastuuta suunnitella opetuksensa itsenäisesti. Ulkomaalaisia kuulemma kummastuttaa, kuinka ilman kyttäystä, tarkastajia ja välitestejä opetussuunnitelmista pidetään kiinni ja PISA-testeissä pyyhitään muilla pöytää. Tiimityöhön meitä viime vuosituhannella koulutettuja opettajia ei ole opetettu. Koko tiimi-sanaa ei ollut käytössä. Ei tosin juuri PC:tä eikä internetiäkään. Opimme toimimaan itsenäisesti. Tämä ei ole nykyisen tietoyhteiskunnan odotusten kannalta tärkein tavoite. Yhteisöllisyys, yhteinen tiedonrakentelu, johon tietotekniikka antaa mainiot välineen, on tulevaisuuden merkittäviä taitoja monessa muussakin työssä.

Kun aloitimme opettaa, niin omasta työstä saattoi keskustella lähinnä vain työtovereiden kanssa, jotka olivat samassa opettajainhuoneessa. Joissakin koulutustilaisuuksissa tai kursseilla saattoi tavata oman aineen kollegoja, mutta kontaktit usein kuihtuivat jo pitkien välimatkojen vuoksi.
Jos työskentelee isossa koulussa, niin kollegojakin on ympärillä runsaasti. Vielä parempi, jos koulu on uusiin haasteisiin ja ideoihin tarttuva aina johtoa myöden. Kaikki koulut eivät kuitenkaan ole tällaisia. Liian usein opettaja saa huomata työskentelevänsä koulussa, jossa jonkin uuden idean tai välineen tuominen opetukseen on kuin kuin kirous. Uudistuksia vastustetaan ja vastakaikua ei juuri saa. Todennäköisyys sille, että juuri saman aineen kollega olisi opetuksessa ja pedagogisissa ratkaisuissa samoilla linjoilla, yhteistyö- ja kommunikointi on sujuvaa ja materiaalia ja opetuksellisia ratkaisuja työstettäisiin yhdessä, ei ole lähellekään 100%. Pikemminkin veikkaan 10% tai sen alle. Joskus on oikeasti yksin omassa aineessaan, joten voi kehittää omaa oppiainetta ja työmenetelmiä aivan yksin tai olla kehittämättä. Oman aineen kollegan tuki löytyy vain toisesta koulusta tai jopa toiselta paikkakunnalta.

Suhtautuminen tietotekniikan käyttöön jakaa porukkaa. Lukioon lähivuosina tulevat sähköiset yo-kirjoitukset pakottavat tvt-ratkaisujen selkiinnyttämiseen ja käyttämiseen kaikissa lukioissa. Toiset ovat asiasta innostuneita, toiset jarruttavat kantapäät maahan porautuneina takakenossa. Vaikka ei olisi tiedoissa, taidoissa, asenteissa, emootioissa ja käyttötaidoissa lähelläkään “TVT-opetuksessa- alan pioneereja”, voi silti olla valovuoden edellä monia kollegoita. Onneksi kokeilevia ja kiinnostuneita on lähes kaikissa porukassa, välillä pääsee puhumaan vähän “nörttiä”.

Sosiaalisen median välineet ovat mahdollistaneet sen, että muutoksesta kiinnostunut opettaja voi löytää samoin ajattelevia. Yksi mahdollinen tapa löytää kollegoja jopa ympäri maailmaa on bloggaaminen. Blogien kautta voi syntyä mielenkiintoisia kontakteja, muita opettajia, joilta voi saada ammatillista tukea, jos sitä ei lähipiiristä löydy.
Monet opettajat ovat bloggaamisen jälkeen löytäneet välineekseen Twitterin.  Se kasvoi tulemisensa jälkeen Suomessakin nopeasti. Aluksi bloggaavat opettajat kiinnostuivat siitä, mutta pian myös sellaiset opettajat, jotka eivät olleet bloginpitäjiä. Twitterin avulla on ollut mahdollista jakaa ajatuksiaan ja lukea muiden aivoituksia. Twitter on kehittynyt niin, että 140 merkin lisäksi tviittaukseen on helppo linkittää vaikkapa kokonainen artikkeli. Twitter on ollut merkittävä sosiaalisen median väline, joka on tukenut ammatillista kehittymistämme. Twitterin toiminto, joka ehdottaa uusia seurattavia tviittaajia, johdattaa nopeasti oman alan tai saman kiinnostuksen jakavien pariin.

Twitterin kautta on tullut tutuksi myös  kuratoinnin kiehtova maailma. Scoop.it –julkaisualusta, joka mahdollistaa minkä tahansa nettimateriaalin julkaisemisen antaa mahdollisuuden seurata, kommentoida ja jakaa mielenkiintoisia materiaaleja. Julkaisualustalla on myös jokaisella käyttäjällä oma yhteisönsä, johon voi liittää uusia jäseniä oman mielenkiintonsa mukaan. Vuorovaikutusta ja kontakteja syntyy nopeasti jopa maailmanlaajuisesti. Kuratointi eli omien valittujen nettiartikkeleiden ja –materiaalien julkaiseminen vahvistaa omaa ammatillista identiteettiä, varsinkin kun saa kollegoilta myönteisiä kommentteja ja aiheesta syntyy keskustelua.

Some-maailma tuo monia wow-kokemuksia. Netissä voi uppoutua tutkimaan erilaisia omiin oppiaineisiin löytyvää materiaalia. Sitä löytyy ja siitä saa vaikutteita omille oppitunneillekin. Opetusmateriaali alkaa muuttua sähköiseksi. Lukuisten mappien sijaan tärkeää on muistitikku ja pilvipalvelut. Versiot kehittyivät. Koulutustakin on tarjolla. Innostus on lisääntynyt. Komppaajia on löytynyt somesta. Tietyt nimet alkoivat tulla tutuiksi. Saa some-kavereita, joita ei ole tavannut “oikeassa elämässä”, mutta joiden kanssa kokee olevansa opettajana samoilla linjoilla. Jos tulee kysymyksiä, tai ongelmia, löytyy verkosto, jossa niitä voi selvitellä. Oli kyse sitten melkein mistä tahansa taivaan ja maan välillä opetus- ja tvt-asioihin liittyen.Se rikastuttaa elämää niin opettajana kuin ihmisenäkin!

Psykologiassa opetetaan, että ihminen oppii tehokkaimmin (Vygotskyn mukaan) lähikehityksen vyöhykkeellä. Sillä tarkoitetaan aluetta, jota ei vielä hallitse, mutta joka ei ole kuitenkaan liian vaikea omaksuttavaksi silloisella kehitystasolla. Lähikehityksen vyöhykkeellä olevat asiat ovat sellaisia, että jos saa vähän apua kaverilta, hoksaa asian ja siitä tulee omaa tietoa tai taitoa. Some voi olla tuollaista lähikehityksen vyöhykettä. Muiden esimerkkejä seuraten ja neuvoa saatuaan oppii monenmoista. Itselle jo itsestäänselvyydeksi muodostuneet, vaikkapa sosiaaliset kirjanmerkit, videopalvelut, blogit, ja wikit ovat monelle kollegalle uppo-outoja tai sitten vuorostaan heillä sillä lähikehityksen vyöhykkeellä, jossa saa olla heitä pukkaamassa kehityksessä eteenpäin. Tämä on sukua adaptiivisen asiantuntijan käsitteelle. Siinä siis asiantuntija oppii uutta vaikka kykyjensä ylärajoilla, on valmis rikkomaan rutiineja ja pyrkii uusiin toimintamalleihin ja ratkaisuihin.

Lähikehityksen vyöhykkeellä oppi paljon, kun uskaltaa tarttua yksinkin uusiin asioihin ja lähteä opiskelemaan vaikka lähes vierasta alaa. Lähivyöhykkeellä on on ensin mukava olla uteliaana ja oppia uusia taitoja. Sitten, kun on oppinut yhden uuden asian, huomaa, että se toinenkin on kätevä. Riittämättömyyden tunne voi olla valtava. Karsimisen taitoa ja keskittämisen taitoa pitäisi kehittää.

Monen henkisen kynnyksen yli on kömmittävä, ennen kuin itsenäisen luokan kuninkaan roolista on valmis oppijan rooliin ja yhteisölliseen toimintaan. Omasta jakaminen on myös monen kynnyksen takana. Joillain ehkä ylpeys, saituus tai häpeä estää oman materiaalin jakamisen. Yhteistyön kruunaa yhteisöllinen ongelmanratkaisu ja pedagoginen kehittäminen. On ilo ja onni olla mukana sellaisessa. Se on todellinen wau-sektori.

Sosiaalisen median välineet mahdollistavat oman ammatillisen kasvun: opettaja tietää, mistä puhutaan ja mikä puhuttaa ja voi ottaa itsekin keskusteluun osaa. Tieto uusista välineistä leviää nopeasti, teknisiin ongelmiin saa hyviä ratkaisuja, verkostoituminen on tehokasta ja myös palkitsevaa. Enää ei tarvitse olla yksin, jaettu opettajuus on ainakin jollain tasolla mahdollista.

Blogikirjoituksen lähtökohtana on skotlantilaisen biologian opettaja Fearghal Kellyn kirjoitus (www.fkelly.co.uk.), jota olemme vapaasti referoineet ja reflektoineet omiin kokemuksiimme. Kelly peräänkuuluttaa opettajien omaa sosiaalisen median välinettä, brittiopettajilla taitaa sellainen nyt olla.

Blogin kirjoittajat: Saila, Terhi D. Paula